Elokuvat - niistä se bodarin vapaa-aika on tehty

Ajattelin blogata muustakin kuin salista ja valitsen ensimmäiseksi aiheeksi lempiasiani, eli elokuvien katselun ja niistä puhumisen. Moni minut tunteva tietääkin, että joka tilanteeseen lohkeaa sopiva leffaquote ja rakastan analysoida uutuusleffojen castingiä, ohjausta, käsikirjoitusta ja tarinaa. Voisin aika ajoin iskeä tulille jotain leffa-analyysia niin vanhoista lemppareista kuin uusista megaluokan pläjäyksistäkin. Genret, jotka minua kiinnostavat ovat sci-fi, fantasia, toiminta, komedia, trilleri ja taide. Tietysti sarjat ovat toinen harrastukseni ja niitäkin luotaan mielellään. Aloitetaan pienestä historiikista lempileffoistani ja minkälaiset leffat ovat minua koskettaneet sekä pientä leffabisneksen analyysia fanin silmin. 

Laittakaa tämä soimaan taustalle ja uppoutukaa leffafriikin hajatelmiin

Minulle elokuvat ovat paras tapa viettää vapaa-aikaa. Kiireisen työviikon jälkeen rojahdan sohvalle, isken tykin päälle ja nupit kaakkoon. Olen viettänyt elokuvien parissa aikaa lähes koko elämäni 80-luvulta lähtien ja televisiota tulee katsottua äärimmäisen harvoin. Arvostan elokuvantekijöitä todella paljon. Leffat ovat kokonaisuuksia, joissa useiden kuukausien tai jopa vuosien ankara työ näkyy viimeisteltynä jännittävänä kokonaisuutena ja juuri sinulle tehtynä. Leffa ovat hyvinkin samankaltaisia kuin kirjat, eli niihin voi palata useaan kertaan ja mehustella jokaista kohtausta aina uudestaan ja uudestaan. Parhaimmat leffat kestävät katsomista lähes rajattoman määrän.

Muistan lapsuudestani itseni 4-vuotiaana taaperona, kun vanhemmat olivat vuokranneet VHS-soittimen ja leffan siihen. Siihen aikaa ei videopyöyrittimiä ollut joka kodissa, mutta leffavuokraamot keksivät loistavan idean vuokrata myös itse laitteen. Muistan laitteen olleen jonkinlaisella keltaisella tarralla päällystetty, joka kuvasti sen olevan vuokravehje. Detaljit tekeävät muistelemisesta jännittävämpää ;)

Ensimmäinen muistikuva ja leffokokemukseni oli tuolloin ja leffa oli Star Wars VI - Return of the Jedi. SWOOSH! HYRRRRRRR! Olikohan tuolloin jo jokin kemikaalinen häiriö päässäni, mutta scifi-fantasia oli pienelle pojalle jotain taianomaista. Kaikesta saamastaan kritiikistä huolimatta George Lucas tiesi miten lapsia houkutellaan vanhempien kanssa saman elokuvan ääreen. Kolmas osa Stawasta oli selkeästi suunnattu lapsille ja heidän vanhemmilleen. Huumoria piisasi ja pitihän siellä olla karvanallejakin mukana. Joka tapauksessa tällainen elokuva syöpyi mieleeni ja teki lähtemättömän vaikutuksen minuun. Tietysti meillä oli tuon ansiosta myös C-3PO ja muita Star Wars -hahmoja leikkikaluina. 

90-luku oli aikaa, jolloin minussa alkoi olemaan aivotoimintaakin (nyt taas vähentymään päin). 10-vuotiaana kahlasin läpi ennätysmäärän elokuvia. Siinä vaiheessa meillä oli oma VHS-soitin, jolla tallennettiin jokainen elokuva mitä televisiosta tuli. Ja niitähän kertyi toden teolla.

Mieleen muistuu lukuisat Roger Mooren James Bondit, jotka olivat taattua laatua, kun ei keksinyt muuta katsottavaa. Koulusta kun kotiin pääsi, niin James Bondi sisään ja kaakaota litkimään. Kaakaohan juotiin oikeaoppisesti teelusikalla hörppien, että se kestäisi mahdollisimman kauan. Mooren Bondit edustavat tietysti lempibondejani, koska niissä yhdistyi jo vähän edistyksellisempi tekniikka (vrt. Sean Conneryn 60-luvun tekniikka) ja hurtti huumori. Väittäisin, että Octopussy on yhä parhaimpia Bondeja mitä on tehty. 

Varmasti arvaatte mikä elokuva 90-luvulla teki minuun suurimman vaikutuksen? John Candyn Uncle Buck? No ei, se on tietysti James Cameronin referenssi-toimintaelokuva Terminator 2: The Judgement Day. Sanon referenssielokuva siksi, että siinä on kaikki toimintaelokuvan elementit kohdillaan. Tarina on rakennettu universaalisti kiinnostavimpien aiheiden ympärille, eli aikamatkustamisen, robottien ja ydintuhon. Lisätään soppaan tietysti lihakset, runsas valikoima erilaisia aseita (Mini-gun!) sekä hyvän ja pahan vastakkainasettelu.

James Cameron on aina ollut ns. mastermind, joka vastaa joko täysin itse tai pienellä avustuksella kaikista kolmesta osa-alueesta eli ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja tuotannosta. Väitän, että tämän takia Cameronin leffat ovat huippusuosittuja, koska hänellä on kaikki nyörit käsissään ja hän on luova "nero".  Vähän vähemmän huomiota saivat tuotannon muut vaiheet kuten casting, musiikki ja äänet, jotka T2:ssa olivat lähes täydellisesti onnistuneet. 

Arskan T2. Huh! Tällä leffalla voi käynnistää minkä tahansa poikien illan bissen ja sipsien kera, eikä leffasta tarvitse katsoa kuin ensimmäisen baarikohtauksen ja keskivaiheilla olevan minigun-shown, niin hyvä ilta on taattu. Jaksan yhä uskoa siihen, että T2 on paras elokuva mitä koskaan on tehty. Kyllä, ymmärrän, että tietyt taiteelliset ja koskettavat elokuvat ovat monelta kantilta katsottuna "parempia", mutta tällaisen 80-luvulla syntyneen Bigger Faster Stronger -lapsen arvomaailmaan tuollainen leffa iskee kuin sähköisku.

Samoihin aikoihin kun kahlasin läpi useita KYMMENIÄ kertoja T2:sen, Aliensin, Total Recallin, Running Manin ja Predatorin, niin katsoin myös sellaisia eepoksia kuin Stanley Kubricin Avaruusseikkailu ja Kellopeliappelsiini. Ne olivat minusta hämmentävän mielenkiintoisia elokuvia, osaksi tietysti siksi, että ne olivat kiellettyjä lapsilta (ainakin Shining ja CWO), mutta myös koska ne käsittelivät tulevaisuutta ja tuntematonta. Väitän, että aika harva lapsi katsoi useita kertoja Avaruusseikkailuelokuvan 10-vuotiaana. Jotain mystistä siinäkin leffassa oli. Mitä ne monoliitit olivat ja mikä niiden tarkoitus oli? Nämä aiheet ja "hullujen" ohjaajien näkemykset tulevaisuudesta saivat minutkin ajattelemaan maailmaa aivan eri tavalla. Sci-fi olikin tuohon aikaan vähän erilaista kuin nykyään, josta esimerkkinä Blade Runner. Rikosetsivädekkari uskottavassa tulevaisuuden dystopiassa? Gimme a break. Mutta se toimikin niin hyvin juuri sen synkkyyden takia. Tarvitseeko scifin ollakaan vieraalla planeetalla käytävä valoshow kissojen kesken ollakseen scifiä?

Elokuvat herättivät siis tunteita ja ajatuksia, eivätkä toimintaleffat olleet ainoa genre mistä pidin. Asiaa vähän enemmän pohtien, leffat olivat kirjojen korvike minulle, kun en kirjoja jaksanut paljon lukea. Toki luin jo silloin Taru Sormusten Herrasta läpi, mutta todellista kirjatoukkaa ei minusta saanut tekemälläkään. Mutta elokuvat, nehän edustavat näiden nerojen kirjatoukkien visuaalista representaatiota siitä mitä he kirjoittaisivat. Miksi siis elokuvan katsominen olisi yhtään sen tyhmentävämpää kuin kirjankaan lukeminen? Kyllä ne ajatukset lähtevät lentoon myös elokuvan aiheiden ympäriltä ja niitä pystyy analysoimaan tuntikausia päässään. Eikö kuva kerro enemmän kuin tuhat sanaa? Noh, rakastan myös kirjojen lukemista ja olen valvonut useita öitä Musta Haltija -kirjasarjoen parissa. 

2000-luku on mahdollisesti tämän hetkisen leffahistorian mullistavinta aikaa ainakin henkilökohtaisella tasolla. Mistä edes alkaisin? Lord of the Rings, Matrix, Marvel-elokuvat, Gladiator ja tietokoneanimaation HUIKEA kehitys. George Lucas odotti tulevaisuutta, jotta hän voisi tehdä elokuvistaan sellasia mitä visioi päässään 70-luvulla. Tämän takia George teki päätöksen tehdä "yksinkertaisemmat" osat ensin ja odottaa teknologian kehitystä.

Lord of the Rings on mahdollisesti hienoin trilogia mitä on tehty. Tuotannon budjetti oli suhteesssa leffan skaalaan verrattuna amatöörimäinen, ohjaaja oli erikoinen valinta ja leffa tuotettiin Hollywoodin ulkopuolella. LOTR ei meinannut edes päästä valkokankaalle, koska niin moni tuotantoyhtiö hylkäsi Peter Jacksonin käsikirjoituksen. Kuitenkin leffa realisoitui huikeaksi seikkailuksi, jossa yksityiskohtiin oltiin kiinnitetty äärimmäisen paljon huomiota asusteista lokaatioon ja musiikkiin. Ensimmäinen leffa The Fellowship of the Ring sai maailmanlaajuisesti positiivisen vastaanoton niin kriitikoiden kuin kassavirrankin suhteen. Leffa sai kehuja tuotannosta, tarinan sovittamisesta elokuvamuotoon, detaljeista ja "tuttuudesta", johon kaikki kirjan lukeneet pystyivät samaistua.

Leffa oli itsellekin kokemuksena ainutlaatuinen ja todellinen kylmien väreiden sähkötuoli.  Konkarin hyvinkin tarkasti suunniteltu esittely nosti niskakarvat pystyyn, kun tupakan himmeä hehku valaisi hänen kasvonsa. Siinä hän nyt on! Muistan vielä sen, että leffateatteri oli aivan täynnä, vaikka kävimme katsomassa sen joulupäivänä! Tällaiset elokuvat eivät vain ole viihdyttäviä, ne ovat tajuntaa muuttavia kokemuksia. 

Mutta 2000-luku jatkoi elokuvien voittokulkuaan aivan uudenlaisella leffagenrellä! SNIKT!

Marvel-elokuvat ovat olleet parasta mitä leffabisnekseen on tapahtunut sitten CGI:n. Supersankarisarjakuvat ovat aina olleet supersuosittuja jenkeissä, mutta hyvin pienen joukon harrastus suhteessa elokuviin. Elokuvagenret olivat minusta 90-luvun loppupuolella kokeneet inflaation. Sci-fi ei ollut vielä lyönyt läpi kunnolla, toimintasankarit olivat siirtymässä eläkkeelle ja ankara fantasia tosiaan vaati Peter Jacksonin kaltaisia kapellimestareita ja uskoa tuotantoyhtiöiltä. Sitten joku älykäs keksi viedä sarjakuvasankarit valkokankaalle uskottavalla tavalla ja kovalla budjetilla. Trikoobatman sai kyytiä kun Hugh Jackmanin Wolverine hyökkäsi suu vaahdossa ruutuun ja näytti oikeasti kovalta! Ja sillä oli ne kynnet! Ja mikäs se tämä kaveri on, joka pystyy vääntämään metallia ajatuksen voimalla? 

Lapsellisia aiheita, jotka silti toimivat helvetin hyvin myös sarjakuvista piittaamattomille! Samaan aikaan minä kyhertelin hiljaa leffateatterin penkissä sanoen "vihdoin tämä tapahtui".  Toki samaan hengenvetoon toivoin, että muutkin tykkäisivät tästä.

Ja niinhän kaikki tykkäsivätkin! X-Men, Spiderman ja Hulk siloittivat tietä 2010-luvun blockbustereille ja kun Iron Man ja Avengers pääsi ruutuun, jotain mieletöntä oli tapahtunut. Nörttien leffat olivat maailman TUOTTOISIMPIA elokuvia jättäen kauas taakseen toiminta-, komedia- ja scifi-leffat (paitsi meidän neron James Cameron Avatarin). Avengersin voittokulku oli aivan huikea. Päälle 200 miljoonan dollarin budjetilla pankit räjäyttävä 1,5 miljardin dollarin tuotto. Avengersin meni ja rikkoi lähes kaikki aikaisemmat ennätykset lipunmyynnissä ja katsojamäärissä.

2010 ja eteenpäin ovat supersankarileffat lyöneet itseään yhä kovemmin läpi. Man of Steel edustaa Marvelin kilpailijaa DC Comicsia, mutta ei jäänyt kakkoseksi myyntiluvuissa eikä suosiossaan. Christopher Nolanin näkemys Batmanista herätti DC Comicsinkin eloon takavuosien tylsistä Batman-esityksistä, jossa kävi pyörähtämässä George Clooney, Val Kilmer ja Arskakin! Maailma oli siis valmis ottamaan vastaan aikuismaista, synkkää ja kunnon tuotannolla tehtyä supersankarirainaa. Ja minä en voisi olla tyytyväisempi. 

Oikeastaan katsonpa mitä tahansa toimintaleffaa nykyään, niin pohdin miksi tämäkään ei ole hyvä, mutta lentävät viittasankarit vetää yhä takaisin ruudun ääreen? Huumori! Marvel-leffat osaavat käyttää huumoria hyödykseen. Nimittäin jos ns. "lapsellinen" aihe yritetään tehdä liian vakavaksi, ei se ole enää uskottavaa. Miettikään esimeriksi Sylvester Stallonen Judge Dreaddia 90-luvulta. Aihe oli synkkä ja sarjakuvissa hyvinkin raaka, mutta ruudulla homma näytti täysin lapselliselta, koska se yritettiin tehdä uskottavaksi typerillä asuilla, näyttelijävalinnoilla ja lapsellisella stoorilla. X-menissä taas kaverit heittivät läppää, että "käytättekö te oikeasti näitä trikoita ulkona"?

Guardians of the Galaxyn piti olla täysi floppi ja ensimmäinen Marvelin munaus. Mutta mitäs kävikään? Pesukarhu ja puu olivat leffan parhaimmat hahmot, koska ne olivat hauskoja realistisella tavalla (ei side-kick-hauskalla tavalla).

Se on tuo itsestä läpän heittäminen hankalassa tilanteessa, joka tekee asiasta realistista. "Sure, kyllä me käytetään näitä asuja, koska me ollaan supersankareita." Naurun jälkeen homma on loppuunkäsitelty ja sitten mennään! Mutta miksi Judge Dreddillä oli jotain muovipalasia roikkumassa olkapäissä ja oikeasti trikoot jalassa? Kaiken järjen mukaan Dreddillä olisi pitänyt olla päällään vähintäänkin Iron Manin vastaava puku taistellessaan vihujen aseita vastaan. Eipä uusin Dreddikään mikään hyvä leffa ollut.

Tämä vain vahvistaa sitä sääntöä, että supersankarileffat pitää tehdä kunnolla ja kunnon ohjaajan sekä tuotannon voimin. B-luokan supersankarileffat eivät tule menestymään, vaikka jotkin tuotantoyhtiöt nyt haistavatkin rahaa. Se juna meni jo 90-luvun alussa.

2000- ja 2010-luku oli siis monen uuden ohjaajan, uuden genren ja tietokoneanimaation aikaa. Erityisesti se oli ja on supersankarileffojen aikaa. Tähän soppaan kun aletaan heittämään pelimaailmasta tuttuja elementtejä, niin leffat ovat pääsemässä sellaiselle tasolle, jossa meillä katsojilla on joulu monta kertaa vuodessa. Minua surettaa ajatus siitä, että leffat kuten Iron Man ja Avengers eivät voi jatkua täysin samanlaisina, koska näyttelijät alkavat pian jo väsyä. Robert Downey Jr. on kantava voima elokuvissaan.

Onneksi näyttelijöitä saadaan innostumaan supersankarigenrestä yhä enemmän, joten uskon meillä faneilla olevan makoisat vuodet edessä! 

Hyviä leffahetkiä teille! 

Ps. Kertokaa mitä mieltä olette tällaisesta paskanjauhannasta? Lisää vai voiko lopettaa tähän? :)

- Jukka Nyyssölä

Tykkää mun omasta sivusta Facebookissa